Nuorena kaikki oli niin helppoa. Nykyisin metallia on niin monenlaista - "ja se kuulostaa kaikki samanlaiselta meteliltä ja örinältä" - mutta vielä 80-luvun alkuvuosina kiistelimme joskus kaverien kanssa siitä, mikä oli heviä ja mikä hard rockia, eikä muita vaihtoehtoja juuri ollut. Oli miten oli, kunnon hevibändin musiikki oli äänekästä, siinä oli paljon ja säröisiä kitaroita, ja sitä laulettiin korkealta ja kovaa.
Huomasin jo silloin, että pidin 70-luvun levytyksistä enemmän kuin (silloin) uusista, eikä minun yleisesti ottaen ole ollut syytä muuttaa käsitystäni sen jälkeen. Thin Lizzy, Deep Purple seuraajineen, Led Zeppelin, Ufo... siinähän niitä on. Ja sitten tämä BÖC, joka taas kuului niihin bändeihin jotka tuotannollaan haastoivat teinipojan käsitystä siitä, että maailma ja musiikki ovat määriteltävissä ja lokeroitavissa. Bändillä oli ajoittain mahtavia kitaravalleja mutta välillä se teki ihan popmusiikkia. Laulu oli ihan pätevää - mutta välillä se jotenkin hukkui yleiskuvaan. Ja teksteissä käsiteltiin rutiininomaisesti teemoja, joista joku David Coverdale ei varmaan ollut kuullut puhuttavankaan.
Jo tuolloin varsinkin tämä, bändin kolmas lätty, muodostui suosikikseni, eikä se ole menettänyt asemaansa vieläkään. Hämärien tekstien, jännittävien sovitusten, omaperäisten sävellysten ja persoonallisen ulosannin yhdistelmä on voittaja. Aloitus "Career Of Evil" omaa yhden suosikkiriffeistäni tai -kuvioistani (niin, pitää kehua myös kosketinten osuus bändin soundissa - varsinkin ennenkuin he 80-luvulla vajosivat syntikkasuohon), ja tekstin ja sävellyksen muodostama kokonaisuus on loistava - esimerkiksi jännite B-osan (?) sulosävelten ja tekstin uhkausten välillä voittaa minkä tahansa sankarihevibändin uhon.
Levy on tasoltaan koko matkan kova, mutta viimeiset kaksi kappaletta räjäyttävät pankin. "Flaming Telepaths" on jotenkin unenomaisen hypnoottinen hymni, joka olisi loistava päätös mille tahansa albumille. Tällä levyllä sitä vain seuraa "Astronomy", joka vielä kolmenkymmenen vuoden jälkeenkin on yksi tämän genren suosikkilauluistani. Majesteettinen melodia, taas kerran hämärä teksti, sovitus jossa kitarat ja koskettimet luovat mielenkiintoisen aggressiivisen majesteetillisen kokonaisuuden (huomatkaa kuinka adjektiivit pitenevät...). Jossakin yhteydessä olen lukenut Blue Öyster Cultistä määritelmän "psychedelic noir", ja se kyllä mielestäni sopii hyvin varsinkin tässä yhteydessä.
Vaikka en erityisemmin välitä kauhuelokuvista, olen joskus jonkun nähnyt - ja sama pätee esimerkiksi hyviin trillereihin; tehokkainta ei ole hirveyksillä mässäily, joka on lähinnä vastenmielistä, vaan pahan uhka, hirveiden asioiden mahdollinen tai jopa todennäköinen tapahtuminen. Juuri tämän logiikan mukaan BÖC on hevimpi bändi kuin mikä tahansa myöhemmin kartalle tullut metelöitsijäpoppoo - nämä jätkät osaavat olla uskottavasti uhkaavia.
Käännöskirjallisuuden kurimuksesta
6 vuotta sitten
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti